Ensinnäkin elän vasta 17. kesäni ensimmäisiä päiviä. Ja todellakin, tunnen itseni juuri niin nuoreksi. Huoleton, mutta silti huolellinen. Järkevä vailla järjen häivää. Vastaus on siellä missä sinäkin ja paistaa kirkkaana. Vaikka idea ei nyt ollut minun ei se välttämättä ollut sinunkaan.

Olen koukussa Kostoon. Puhun siis TV-sarjasta. Sunnuntai-ilta tuntuu heti paremmalta kun saa viettää tunnin tärkeilevien Hamptonin asukkaiden kanssa. Niin ja sitten Täydelliset naiset, maanantai-illan keinoni paeta todellisuutta. Mutta tarvitseeko kesällä keinoa paeta? Nurkan takaa löytyy uusi maa ja Kuuhun voi aina kurkottaa. Kyllä irtiottoja arjesta kaivataan. Taidan tehdä sitä vähemmän kuin muut, koska hyväksyn asioita helpommin, kunhan kohtuuden rajoissa pysytään. Tiedän koska tulee lopettaa ja milloin on aika viheltää. Tai juosta.

Vihaan pimeyttä ja pelkoa, varsinkin suhteessa 1:1, ja sitä miten aurinko laskee talvisin ja sanoo ettei palaa enää koskaan, mutta kuitenkin puolen päivän aikaan se on taas taivaalla vain lähteäkseen uudestaan. En yleensä eksy kuin unelmiin ja elokuviin, sinne missä on korkeaa ja haurasta, missä ystävää ei löydetä puun kolosta vaan se saapuu vierelle ja pysyy siinä. Ei kai pitäisi olla näin ailahtelevainen. tänään seisoin sateessa eikä se haitannut. Muutama päivä sitten taas sade sai minut raivon valtaan. Niin kauan kuin olet elämässäni, epätasopainoisuus, muilla ei ole sanon valtaa. Mihinkään ei voi vaikuttaa. Vain minä ja kaikki sisälläni huutavat äänet. Ei sillä, että kuuntelisin niitä , koska sitä en tee.

julia.