"Rikkaiksi tullaan tai rutiköyhdytään, kunhan vain on katto päällä pään." Voiko elämää nerokkaammin kuvata? Pieniä asioita, sadepisaroita, dinner parties, pari täydellistä päivää silloin tällöin ehkä jopa tulikärpäsiä lasipurkissa.. Kaikki mun unelmat niin pienet ku suuret on täkeitä väripilkkuja tän lumettoman harmaan talven keskellä. En mä nuku öisin. Joten en voi varmuudella sanoa herääväni joka aamu raskas taakka harteilla. Mut se taakka ei kevene. Ihmetys on suuri ja kohta voimatki lopussa. Kuitenkin, totuus on ihan se, että mä en oo hukassa! Tiedän mihin oon menossa. Ja mulle se ainaki riittää ihan hyvin. Tottakai mä tahtoisin jo oman kämpän. Kukapa ei! Mut nyt mä aion nauttii naistä hetkistä mitä mulla on. Perheessä on kestämistä ja pienenä usein mietin Vilttitossun sanoja "tässä talossa ei lapset voi asua!!" Mutta entä nyt? En todellakaan usko tohon enää. Jokaisella on omat murheensa, mielipiteensä ja ennen kaikkea oma elämä. Toiset tarvii sen koossa pitämiseen psykologista apua, toisille riittää ystävän käsi. Itse taidan olla tuossa välissä. Hakoteillä niinkuin me kaikki aina joskus. Aina voi tehdä lupauksia, mut jostain syystä sä et ehkä voi niitä pitää.. Mikset? Mietippä ittees. Tai no niin sä toivon mukaan teetki. Ei teitä tarvi käskee.

Joka tapauksessa pointti oli kai se, että omenat on vihreitä, mut voi ne olla punasiakin. Riittääkö se sulle. Taivas on oikeastaan ihmeellisen kaunis. Ja vaikka aurinko on ollu pitkään kuurupiilosilla, kyllä mä tiedän, että se on siellä. Parin tunnin päästä suuntana Helsinki.

julia.