Niin paljon on tapahtunu. Niin paljon on taas kaatunu päälle. Silti.. Tuntuu ettei mikään ole muuttunut. Aina sitä samaa. Aina yksinäisyys ja ahdistus. Vaikka kuinka oot mun vieressä, sydämessä mä oon silti yksin. Oon yrittäny pukea tota sanoiks nyt monta viikkoa. Ja nyt sen tajusin. Näin se on. Käveltiin tien päähän. Eilen tosin tie löytyi mun pään alta kun skootteri päätti heittää mut kyydistä. Noh hengissä selvittiin, valitettavasti. Olis vaan parempi hengähtää ja ottaa ihan rauhallisesti. Ihan vaihteen vuoksi. Luulin, että ensi syksynä kaikki muuttuisi. Mutta se jatkuu edelleen. Kaikki säilyy ennallaan. Toivon vain, että asiat olis hyvin. En osaa sitä paremmin määritellä. En mä halua unohtaa, enkä toivo pahaa kellekään. Ymmärrän nyt. Sä oot tosissas, koska näit totuuden: mä satutan tässä vaan itteäni. Pelkään. Etten oo tarpeeks. Ei mulla oo mitään kellekään antaa. Miten tästä pienestä hylkiöstä nyt yhtäkkiä näin tapellaan? Kunpa voisin sanoa olevani pahoillani ja se riittäisi. Nyt ei ole enää mitään keinoa. Ei tätä voi lakaista maton alle! Tulkaa joku pelastamaan mut.

Anteeksi kaikesta. 

julia.