Eilen aamulla olo oli tokkurainen ja turta. Koulusta ei puhuta. Olo oli yksinäinen. Bussissa sitten alkoi tuntua, että mun pää on epätasapainossa. Otin toisen kuulokkeen pois korvalta ja kuuntelin. Täysi hiljaisuus. Hienoa. No minkäs teet. Kyllä nää kuulokkeet on palvellu mua aika kunniallisesti. Toivon vaan ettei maailma käänny mua vastaan nyt.

Tänään aamu oli samanlainen kuin eilen. Koulussa söin ensimmäistä kertaa ypöyksin täpötäydessä ruokalassa. (kyllä tiedän, nuo sanat eivät sovi mihikään asia yhteyteen) Harhailin mutten kuitenkaan ollut eksyksissä. Se sanoi "lopeta hymyileminen" älä naura vaan keskity!". Tuntui epäluonnolliselta. Hymyilin vain. Tahtomattani. Kai se on ihan hyvä juttu.

Ps. Eilen itkin kotimatkalla. En tiedä johtuiko se märistä kengistä vai tiestä joka muistutti aika pitkälti luistinrataa vai auringon paisteesta josta en ehtisi nauttia vai kotona odottavasta tehtävämäärästä vai yhdestä kuulokkeesta kaikuvasta kappaleesta. Ei kai sillä enää niin väliä ole..

julia