Muovinen ääni kaikui kiviholveissa. Toivon usein sen olevan ruusupuuta. Tai edes jotain muuta. Tänään tuntui kuin olisin istunut kärpässienen alla, suojassa sateelta. Puoliksi irronnut kengänpohja ja kielioppisäännöt, tapasimme toivottavasti viimeistä kertaa. Typerä elokuva ja se tunne kun kaikki on oikeastaan kohdallaan ja voi hengittää ilman paniikkia. Yhtäkkinen hämmentyneisyys ja silti täysi rauha. Silloin voi seistä pakkaas säässä, umpijäässä. Elää vain hetkessä ja unohtaa sen mitä tapahtuu vuoden päästä, vai tapahtuuko mitään? Jäänkö ikuisiksi ajoiksi jumiin tähän kyläpahaseen? Muisto helmikuulta, ei se haitannut, huvitti lähinnä. Olen jo aivan liian vanha pelkäämään pimeää. Silti varjot eivät hymyile öisin. Ja kohta taas se sama muovinen ääni kaikuu kiviholveissa. Uudestaan ja uudestaan. It's the circle of life.

julia.