Niin pitkään olen taas pohtinut syntyjä syviä. Miksi asiat menee niinku ne menee? Kuka kaikesta on vastuussa? Tuohan nyt on aivan typerä kysymys. Tai niin sitä voisi luulla. Monilla vaan ei ajatuksenjuoksu kulje ihan samaa rataa. Äärimmäisen moni ajattelee vain jotenkin kieroutuneesti. On ihan turha syyttää muita ja maailmaa kun omilla teoilla on ihan selvät seuraukset. Silti niitä usein tuppaa miettimään niin tietämättömänä, kuin kaikki paha tulisi ihan yllätyksenä. Mulla on niin paljon syitä uskoa hyvään ja silti olen pessimisti henkeen ja vereen. Ja ihan oikeasti tää kulunut vuosi on opettanu mulle paljon elämästä ja ihmisistä. Ei mun tarvitse lähteä Espanjan aurinkoon tai kääntyä buddhalaisuuteen löytääkseni elämäntarkoituksen. Vastaus on usein ihan ilmiselvä ja aika lailla silmien edessä. Tykkään kävellä vesisateessa kotiin ja antaa vaan asioiden edetä omalla painollaan. Niin monesti koen epämääräistä ahdistusta ja pelkoa, mutta kun sitä oppii käsittelemään ja jaksaa vähän pyöritellä kyllä kaikesta aina selviää. Jauhan liikaa samoja juttuja. Unohdan tosiasiat. Olen lannistuja, pelkuri, taiteilija, ihminen. Katoan yöhön. Mutta onneksi aurinko löytää vielä toistaiseksi aina tiensä taivaanrannan yläpuolelle. Ja viikkojenntakaiset maailmanloput unohtuu. Tuntuu hyvältä uskaltaa sanoa mitä ajattelee ja olla monen vuoden jälkeen täysin erilainen ja silti edelleen ihan sama henkilö. Kuhan vaan oppii tunnistamaan arjen vaarat ja osaa ankkuroitua turvasatamaan. Voin taas huokaista helpotuksesta.
julia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti