Voisinpa laulaa niillä sanoilla jotka soi mun päässä kauan sitten. Kunpa osaisin taas puhua, niin kuin silloin. Eihän siitä oo pitkääkään, kun istuttiin hiljaa niiden samojen kysymysten äärellä. Tiesin tarkalleen mitä sanoa ja milloin. Ei hiljaset hetket tehny pahaa, vaikka ne kestikin pitenpään kuin kolmekymmentäkuusi hengitystä. Nyt tästä ei oo enää tietoakaan. Ei muistoa muualla ku mun pienessä päässä.
Kaikki muut aina unohtaa.
Mut miks?

julia.