Ne sanoo, että elämä on arvokasta vain koska se päättyy. Alan kohta uskoa tuohon. Niinhän se taitaa olla. Elämä heittelee taas. Ei rajusti. Mutta tarpeeksi voimakkaasti pudottaakseen kyydistä vähän väliä. Miksi kaikessa toistuu aina vain se sama kaava? Loppujen lopuksi asiat on aina päälaellaan. Aina. Joka kerta. Naurattaa. Nukkuminen on helpompaa kuin koskaan ikinä milloinkaan aikaisemmin! Se kaikki painava pimeys yössä on poissa. En vaan tiedä miten hyödyntää tätä ihmeellistä vireystilaa joka vallitsee suurimman osan päivästä. Ihan uusi tunne. Välillä tekisi mieli huutaa tai juosta kauas pois kuin Forrest Gump ikään. Mutta viihdyn tässä. Kumma kyllä...

julia.