Nyt saatiin saarikausi päätökseen. Onnellisesti vieläpä. Kera perheen ja ystävien. Ruokaa kaasuhellalla, tunnelmaa takkatulen äärellä. Meri on taas unelmoiva ja vaihtaa mielentilaansa alituisesti. Saunasta sitten eksyin aaltoihin. Vahingossa. Tuntui virkistävältä. Riippumatto rentoutti olotilaani entisestään ja viittasin kintaalla velvollisuuksille. Kaksi yötä sujui mallikkaasti. Syvässä unessa. Ja kun sunnuntai aamuna päätimme lähteä tutkimaan mysteerisaarta keskellä ulappaa, kumiveneellä, olin pirteämpi kuin pitkään aikaan. Pikkuruiselle huoneeni kokoiselle maatilkulle päästessämme taivas päätti heittää kapuloita rattaisiin. Alkoi sataa. Kaatamalla. Kuin olisimme olleet ilman vettä kahdeksankymmentä päivää. Aivan liian pitkä soutumatka takaisin. Voi.. Kastuimme siis läpimäriksi. Ja ajelehdimme säälittävällä 

lautallamme puuduttavan hitaasti kohti rantaa. Vihaan syksyn tuloa. Mutta takkatuli kuitenkin pelasti pinteesta. Ja kuppi teetä. 

Kotimatkalla aurinko laski puiden taakse muistuttaen erehdyttävästi metsäpaloa.

Nyt olen kyllä jokseenkin rauhoittunut. Kai on vain hyväksyttävä talven tulo.

Ei sitä vastaan voi oikein edes protestoida. Ja ensi maanantaina alkaa yo-kirjoitukset.

 Ajatelkaa mitä haluatte, mutta mä lakkaan 

vielä tänä päivänäkin kynteni eskarityyliin glitter-lakalla. 

Hiiteen syksyn muotivärit!

julia.