Jos asioita ei heti kirjoita ylös ne unohtuvat liian nopeasti. Ja nyt ärsyttää. Näin muuten tähdenlennon. Ja unohdin toivoa, koska olin niin haltioissani. Ja kun vihdoin muistin sen, toivoin jotain tyhmää ja nyt kaduttaa. Vihaan olla yksin kun tapahtuu jotain merkittävää. Vihaan kun joku jättää ravintolassa ruokaa lautaselle kun itse olen odottanut ruokaa puoli tuntia ja Afrikassa nähdään nälkää. (nyt alkoi taas hävettää tuo puolen tunnin ärsyynnys) Inhoan kylmyyttä ja hetkeä jolloin herätyskello alkaa soida. Pelkään pimeää ja ennen kaikkea ihmisiä. Vihaan ihmisiä! Yli kaiken toivoisin olevani jokin muu. Mikä tahansa. Kunhan vain saisin siirrettyä tämän pienen lapsen mielen johonkin minne se kuuluu. Lauantai osoittautui taas kohtuullisen hyväksi. Vaikka pitikin kovin taistella pysyäkseen kasassa ihmisten aikana. Isäinpävän perinteistä selvittiin kunnialla ja sain hymyn huulilleni keskipäivän jälkeen. Hetkeksi tosin. Mutta se oli kaunis hetki. Pimeyden saapumisesta huolimatta kaikki oli jotenkin rauhallista tänään. Sain olla vain. Sen kanssa joka ymmärtää. Tai niin ainakin luulen. Olen taas joutunut siihen kirottuun noidankehään. Saa nähdä koska maailma saa tarpeekseen. Ja pohja katoaa alta. Kuin viime öisessä unessani.
julia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti