Yksin oleminen johtaa ilmeisesti automaattisesti itsetutkiskeluun. Järkyttävää huomata kuka oikeasti on. Joka kerta uudelleen. Onhan näitä pudotuksia maanpinnalle ollut ja mennyt, mutta jotenkin nyt on tosi kummallinen olo. Sattuu ja suututtaa, mutta enimmäkseen ottaa vaan päähän. Huomasin myös, että olen aina kuunnellut Piazzollaa väärissä tilanteissa. Se kuuluu särkyneillä sydämille, ei kesäpäiviin. Ehkä myös uneliaisiin hetkiin. Eli nyt on juuri oikea hetki. Viime yönä satoi ihan liikaa lunta. Heräsin kolme kertaa äänekkääseen lumiauraan ja koska en ollut sellasta vielä tänä talvena havainnut luulin todellakin, että tulee maailman loppu. Maa tärisi ja ääni oli karmiva kun aura viisti pitkin jalkakäytävää. Kotiovi oli taas jäätynyt kiinni. Ja koska kahvaa ei ole, sen avaaminen vie miljoona vuotta. Yritin hommata uutta verokorttia, mutta onnistuin varmasti sotkemaan kaikki asiat ja annoin olla. Eihän mulla edes ole tulostinta. Tarvitsisin sen välittömästi. Ongelmia, ongelmia. En oikein pidä ihmisistä, jos rehellisiä ollaan. Sen tosin ehkä tiedättekin. Siitä huolimatta kaipaan kovasti samoin ajattelevia sieluja ympärilleni. Ja koska olen kaukana kotoa tuntuu yksinäiseltä vaikken todellakaan ole yksin. Heitin pois kaiken, hylkäsin uskoni ja karkasin. Nyt kaikki se alkaa tulla takaisin. Kaipaus. Mutta miksi kaipaan jonnekin jossa en koskaan viihtynyt? Niin kauan kuin muistan olen yrittänyt päästä pois. Olen hämmentynyt. Pitäisi siivota ja pakata. Huomenna olen taas jossain muualla.
julia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti