Lukeminen sattuu. Se siis ihan oikeasti sattuu. Henkinen kärsimys ja myötätunto henkilöitä kohtaan on tuskallisinta. Se repii sisältäpäin. Unohtamatta ihan konkreettista fyysistä kipua joka aiheutuu huonosta lukuasennosta sängyllä maatessa. Tai selänkipeytymisestä. Jonka seurauksena käännyt selällesi ja tunnin kirjan pitelemisen jälkeen kädet kramppaavat, ja kirja on useaan otteeseen pudonnut päähäsi jota muutenkin särkee huonon valaistuksen vuoksi. Olin kuoleman väsynyt Ikeassa vietetyn iltapäivän jälkee. Päätin siis tehdä kaiken toisin, täysin tavoistani poiketen. Menin ulos. Suuntasin laiturille. Veden ääreen. Ilta myöhällä. Tämä johti lopulta onnistuneeseen lukuhetkeen.

The fault in our stars on aivan liian utopinen. Ja paikoitellen aika siirappinen. Mutta siitä huolimatta loistava teos! Sen maailma on loistava paikka unohtaa todellisuus ja menneisyys ja se ettei mistään koskaan tule mitään ja että koulu on kuolemaksi. Kuvat ovat ainakin viikon ajan pannassa, koska kaikki kolme konetta sekoaa omalla tavallaan.. Siis puhelin postauksia seuraavan viikon ajan.

julia.