Tiedän ettei tämä jatkuva ajatusten jakaminen tuota kellekään mielihyvää tai mitä ihmiset ikinä blogeista saavat irti. Mutta silti olen koukussa tähän. Olen bloggaus addikti! Vaikka kuinka olisin lomalla viimeistä viikkoa. En voi ottaa lomaa tästä säälittävästä bittiavaruudesta valtaamastani tilasta. Juuri siksi ehkä olenkin niin kiintynyt blogiini. Se on minun. Ja sillä hyvä. Hiiteen ootd-kuvat ja muut vastaavat massavillitykset! Rakastan kirjoittamista! Se on helpoin asia sitten.. En edes tiedä minkä jälkeen. Puhuminen on ongelmallista. Mutta jos saan tilaisuuden kirjoittaa, kaikki on toisin. Vaikket ehkä tyylistäni pidäkään en aio muuttua tai lopettaa. Säälittävä lukija määräni tosin kertoo että olen surkimus. Mutta välitänkö siitä? En. Tulen siis päivittämään tätä mystistä online päiväkirjaksikin kutsuttua kotisivuani kaikesta huolimatta. Luultavasti vielä pitkään. Tämä on ainoa asia josta saan itse enemmän kuin osaan antaa. Täällä ollessani kuuntelen öisin ylitseni kiitäviä lentokoneita. Ne ovat joko juuri saapumassa tai lähtemässä Helsinki-Vantaan lentokentälle. Viistäen jo niin lähellä maata että joskus ne tuntuvat putoavan tuohon takapihalle. Silloin toivon että asuisin täällä. Toivon että saisin olla Granin kasvatti. Niinkuin se vanha herrasmies Gallträskin laiturilla aikaisemmin tänään. En kaipaa Vaasasta kuin yhtä punatukkaista tyttöä. Kaikki muu on lähes merkityksetöntä.
Olen itkenyt aivan liikaa tuon kirotun kirjan parissa. Mielikuvitus laukkaa linnunradalla.. Viimeisen sivun kohdalla tuntui tyhjältä. Maailma saa minut surulliseksi. Kerta toisensa jälkeen.

julia.