Eilen sekosin totaalisesti. Ja päätin sen nyt. En
tahdo pilata enää yhtään ihmistä. Mutta en tiedä mihin raja tulisi
vetää. Ja kun sitä oikein mietin tulin siihen tulokseen, että se tuli
vastaan jo silloin kun ylipäätään päästin elämääni ihmisiä. En tahdo
siksi itkeä matkalla kotiin. Joka kerta. Pimeässä. Haaleiden revontulien
katveessa. Sen kauniin tähden, jonka otin omakseni, valaistessa
polkuani. Näin jo toisen tähdenlennon tällä viikolla. Ja toivoin
jokseenkin onnistuneesti. En tahdo tuntea syyllisyyttä enää. Siksi että
teen niinkuin minulle on tehty. Useasti. Ja se on väärin. Väärin.
Väärin. Väärin! Ei kenenkään tarvitsisi vakuutella ja toistella mitään.
Se on loppujen lopuksi uuvuttavaa. Ja läpinäkyvää kuin olemattomin aine maailmassa. Tiedän kokemuksesta. Olen taas
heikoilla jäillä. Mutta seepra ei pääse raidoistaan..
julia.
ps. mun on perusteellisesti läpikäytävä tää surkee elämä. vuosi vuodelta.
josko niin selviäisi missä meni vikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti