Siispä pyydän.. Sano se vielä. Sano ettei maailma ole paha paikka. Sano, että kaikki on mahdollista. Kiltti, sano etten ole vielä nähnyt parhaita päiviäni. Epätoivo, miksi saavuit? Ja pimeys, ikuinen viholliseni. Vaikka olenkin jo hyväksynyt sen, että tulet aina uudelleen. Mutta selviän joka kerta. Se vain on kovin uuvuttavaa. On rankkaa herätä aamuisin. Ja todeta, että kaikki on täydellistä. Enkä silti.. Jostain syystä.. Kykene nauttimaan siitä. Huokaus. Taas on talo täynnä sukulaisia. Ja minä, noh, tuota, lukittauduin huoneeseeni ja katson Gleetä koneelta. Miksi vihaan ihmisiä? Miksen voi ottaa iloa irti siitä kun puut ovat pudottaneet lehtensä? Miksi olen niin peloissani? Vihaan tätä. Mutta silti, samaan aikaan, olen aika tyytyväinen itseeni. Salaa, syvällä sisimmässäni, olen kuin mikään ei olisi huonosti. En vain saa sitä tunnetta esiin. Se ei mahdu kuoleman kiireiseen arkeeni. Ahdistus on ulkokuori, joka peittää alleen sen kaiken hyvän mikä elämässä on. Miten sen saisi pois? Se tunne on liian vahva. En tahtoisi taas toistaa itseäni. Kaipaan elonmerkkejä hyvyydestä. Onko sitä enää jäljellä? Kerro, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Etten jää ikuisiksi ajoiksi tähän tuhoon tuomittuun surmanloukkuun, jota Vaasaksikin kutsutaan.
julia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti